24.7.2020

Välillä pitää lähteä kauas nähdäkseen lähelle

Juttelen hieman erityislapsista, täysin omasta perspektiivistä ja kokemuksesta. Jollain toisella kokemus on varmasti eri ja niin se on just hyvä.

Jo tuo sana erityislapsi tuo mieleen, että näihin pitäisi suhtautua erityisesti. Noh, eikös jokainen lapsi ole erityinen?

Näillä lapsilla on paljon "lempinimiä" On aakkoslapsia, kirjolaisia, asperiineja, ihan vaan muutamia mainitakseni. Itsekin näitä käytän omani kohdalla, kun on tarve jollekin, usein ulkopuoliselle selittää tilannetta, jotta ei tulisi väärinkäsityksiä ja hankalia tilanteita.

Kuulun sosiaalisen median maailmassa erinäisiin ryhmiin, joissa vanhemmat käsittelevät näitä asioita omasta vinkkelistään ja vertaistukevat toisiaan. Nämä ryhmät on antaneet mullekin monen monta hyvää vinkkiä ja ajatusta, mutta tänään luin yhden tietyn aloituksen aivan eriväristen lasien kautta, kuin aiemmin. Kirjoitus käsitteli vanhemman huolta lapsen yökyläilystä kavereilla. Tai lähinnä sen puutteesta. Vahnemmalla oli huoli lapsen puolesta tästä, tuosta, niistä, näistä ja varsinkin noista!

Tunnistin itseni. Niin monta kertaa olen minäkin miettinyt, että miten se lapsi nyt pärjää tuossa ja tässä tilanteessa, jos minä en ole hänen polkua tasoittamassa. Olen huolehtinut hänen puolesta itseni vatsahaavan partaalle niin useasti. Olen saanut lukemattomia kertoja itseni kiinni ajattelemasta lapsen puolesta ja varsinkin selittämässä hänen puolesta milloin mitäkin eri ihmisille.

Jossain vaiheessa tajusin saavani vähän pitkiä katseita osakseni, sekä lapselta, että henkilöltä jolle "suomensin" lasta. Oli aikamoinen shokki tajuta, että kakarahan on jo ihan iso ja on omannut varsin värikkään ja jopa pikkuvanhan tavan puhua ihan niistä ajoista lähtien, kun lauseita alkoi muodostua. Hän ei ikinä ole jäänyt sanattomaksi. Paitsi silloin kun tilanne on liian kuormittava ja hän "jäätyy" jolloin ei osaa kertoa edes omaa nimeään...

Hah, taas meinaa lähteä laukalle. Ajattelin tuossa ruveta selittämään mistä jäätyminen johtuu...

Miksi piti mennä kauas, nähdäkseen lähelle?

Poikasella oli synttärit ja halusin antaa hänelle tietokonepelin sijasta elämyksen. Hän on sitä tyyppiä, joka pitää tulevaisuudessa huolen, että minun ja muiden tietokoneet pelittää ja kehittyy. Nörttiainesta siis. Kaikella rakkaudella.

Tämä piirre ihmisessä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, ettei ulkoiluhommat ole prioriteettina kovin korkealla hänelle. No minä kun olen harjaantunut miettimään hänen puolestaan totesin että ei pojat, jotain muutakin on keksittävä ja koska itse vuosi sitten rakastuin kalastukseen aivan totaalisesti, päätin että tämän ainakin tarjoan poikaselle ja toivon, että kipinä syttyisi.

Minulla oli keväällä mahdollisuus päästä Tammisaareen kalastusoppaan kyytiin päiväksi ja jo silloin päivästä inspiroituneena päätin, että jossain kohtaa tuon teinin myös sinne.

Pohjustin tietysti asian teinille, koska niinhän minä aina teen 😉 ja poikanen olikin ihan innostunut asiasta. Etukäteen tietysti pohjustin myös kalastusoppaalle aakkoslapsen hankaluudet ja vaikeudet ja kaiken mahdollisen mitä pitäisi osata ennakoida ja ottaa huomioon. Jotenkin särähti jo silloin korvaan, kun hetken ajattelin, ettei minua ehkä kuunneltu ihan täydellä hartaudella ja huolella :D Ajattelin vain, että noh, sittenpä näkee...

No ei muuten nähnyt. Päivä meni aivan nappiin. Itse yritin kiivaasti keskittyä omaan kalastukseen, hieman huonoin tuloksin, koska vähän piti koko ajan kytätä, miten lapsi selviytyy ja onko merkkejä liiasta kuormittumisesta, jumittamisesta, mistä tahansa asiasta, josta yleensä kannan kilotolkulla huolta lapsen puolesta.

Opas suhtautui teiniin, kuten varmasti suhtautuisi keneen tahansa. Kohteli normaalina! Neuvoi lyhyesti hommat ja korjasi, jos tarvetta esiintyi. KEHUI, kun meni hyvin. Seurailin vierestä ja näin pojan ensimmäisen kerran tavalla, joilla en ollut oikeastaan aiemmin nähnyt. Iloisen, rennon, nopeasti oppivan, tilanteessa hyvin pärjäävän.... Näin teini-ikäisen jätkän, sen pikkutaaperon sijasta, jonka kuva keikkui mieleni valokuvaseinällä. Ja tässä kohtaa minulla sytytti.

Minulta vaati nähdä lapsi tuossa ympäristössä uuden asian parissa, tuntemattoman ihmisen opastamana ja siitä mitä mainioimmin selviytyneenä, että tajusin oman suhtautumiseni lasta kohtaan olevan uutta arviota vailla.

Oli aika jäätävä tunne, kun pilvettömän päivän kirkkaudella tajuan selkeästi, että vaikka lapsella on lista kaikenlaisia diagnooseja tukemaan hänen erilaisuutta ja haasteita, olen itse rakentanut hänen ympärilleen suojakuoren, jota hän ei ole missään vaiheessa pyytänyt ja lieneekö koskaan edes tarvinnut.

Olen halunnut suojella häntä pettymyksiltä, kiusaamiselta, vaikeilta tilanteilta ja tunteilta. Ajatuksena siinä ei tietenkään ole mitään kovin väärää, mutta kuka oikeasti on selvinnyt elämästä ilman kaikkia noita edellä mainittuja? Ja ne itseasiassa on just niitä juttuja, jotka opettaa ja kasvattaa ihmisen selviytymään elämästä. Pitää itse hiffailla asioita ja käydä läpi erilaisia kokemuksia ja niiden aiheuttamia tunnetiloja.

Tajusin tukahduttaneeni lasta, koska MULLA on pelko hänen selviytymisestä. Olen hänen puolesta miettinyt aina asioita valmiiksi ja siten varmasti jättänyt monta tilannetta ja tapahtumaa kokematta.

On joka kerta melko karua nähdä jotain tällaista itsessään, mutta nykyään olen kiitollinen näistä, sillä ainoastaan näin voi kehitystä tapahtua.

Erityislasten vanhemmat ovat ihan oikeutetusti suojelevia ja ylihuolehtijoita, sillä usein näiden lasten polulle sattuu kiusaamista, erilaisuuden kokemuksia ja isoja tunteita. Vanhemman vaisto on suojella lasta.

Vanhemman olisi myös syytä olla jumittamatta siinä lapsen varhaisvaiheessa, jolloin lapsi tarvitsee enemmän apua ja tukea, vaan ymmärtää sekä nähdä koska lapsen on syytä saada enemmän liekaa ja vapautta tehdä mokia, kokea pettymyksiä (ja onnistumisia) ja saada tuntu elämän koko värikkäästä kirjosta.

Se että vanhempi huolehtii liian pitkään siitä, miten lapsi pärjää yökylässä, kalareissulla, lintsillä kaverien kanssa, tai ihan missä vaan on loppupeleissä erittäin haitallista sekä lapselle, että ylihuolehtivalle vanhemmalle. Lapsen kuuluu saada riittävästi tukea silloin kun sille on tarve, mutta yhtä lailla tilaa kasvaa ja kehittyä omansalaiseksi yksilöksi ilman että vanhemmat muokkaavat lasta ja tämän ympäristöä mahdollisimman helpoksi ja kivuttomaksi.

Näille asioille sokeutuu arjessa todella helposti.

Pysähdy hetkeksi miettimään, varsinkin jos perheessä elää erityislapsi, että miten oikeasti näet hänet ja onko mahdollinen ylisuojelevuus lähtöisin lapsen todellisesta tarpeesta sille, vai omista peloistasi? 😉

-Milla-

Iso kiitos ja lämmin suositus Mika Vornanen https://www.haukikoira.fi/